Ei ollut virtaa, pajalla nukahtelin ympäriinsä, muun muassa aamuisen infon aikana onnistuin nukahtamaan kun puhuttiin yleisiä asioita, ja siinä muut oli kuulemma naureskelleet paljon, mutten ollut havahtunut. Vasta, kun muut huusi mun nimeä niin heräsin. Piti itsensä esitellä uudelle tytölle, joka aloitti kertomalla nimensä, havahduin unestani vasta kun mun nimeä oltiin huudettu useaan otteeseen. Varmaan hieno ensivaikutelma, luuli varmaan että oon hirveässä krapulassa. Fyysisesti ainakin tuntui sille... en muista montako tuntia piti valvoa putkeen niin vastasi puolen promillen humalaa, jonkun tutkimuksen mukaan.
Ruokailussakin teki mieli vaan nuupahtaa niin että naama olisi rojahtanut lautaselle. Yritin silti olla toimelias ja siivota muiden kanssa pajaa kesäkuntoon pian alkavan loman (!!!!!) kunniaksi, mutta oli se vähän säälittävää se toiminta. Edes teestä en virkistynyt (mutta ihmekös tuo kun myöhemmin huomasin juoneeni KOFEIINITONTA teetä. Pitäisi kieltää lailla tuollaiset!)
Sain myös kuulla pajakaverilta, että Arnoldsilla (ainakin Tampereen pisteissä, varmaan muuallakin?) jaettaisiin ilmaisia herkkuja. Jotain donitsin ja croissantin välimuotoja. Mentiin sitten isommalla pajapoppoolla Keskustaan ja Koskikeskukseen maistelemaan tätä "Cronitz" -nimellä kulkevaa uutukaista herkkua. Itse olin vähän ahnepossu ja halusin maistella muidenkin Cronitzeja. Omani oli se suklainen, hassel-nougatin makuinen Cronitz.
Päällyste on vähän kärsinyt, kun se tarttui tuohon paperiin kiinni :(
Ensipuraisut oli hyviä. Suuhun tulvi ihana maku suklaasta, jota olin himoinnut koko päivän. Sisällys oli croissantin tyyppisestä taikinasta, ja taikinan välissä oli sitä suklaamössöä cronitzin matkalta ohuena täytteenä. Kuitenkin parin haukun jälkeen alkoi etoa. Oli aikas makeaa mössöä, enkä tiedä mikä siinä suklaisessa maussa "tökki". Annoin cronitzistani puolet pois, ja maistoin toisilta vanilja-cronitzia. Olisi pitänyt ottaa sellainen, VAAN koska me pajalaiset nyt yleisesti ottaen ollaan (sossu)rottia, ja oli asiaa Tullintorille, löimme viisaat päämme yhteen ja päätimme käydä hakemassa SIELLÄ olevasta Arnoldsista mulle vaniljaista pullaa! :D Pienet syyllisyydentunnot ahneudestamme sivuutimme sillä että "salettiin joku muukin näin tekee", ja eikun matkalle Tullintorille.
Sieltä sitten sain vanilja-Cronitzin, jonka syöminen meni tosin myöhään iltaan, koska ellotti vieläkin. Kaverilta maistoin sitruuna-Cronitzia, ja totesin sen ylikirpeäksi. Ei näistä tosin mikään ollut niin ylimaallisen hyvää (paitsi ehkä vanilja ;P) että tulevaisuudessa tuon tullessa myyntiin tulisin sitä ostamaan. Mutta onpahan maistettu niin ei himota sitten hyllyllä, kalliilla hinnalla kun tuo tulee myyntiin (3,30 tai 3,80).
Loppupäivän aikalailla pelasin vaan, ja oleskelin.
Tänä aamuna sitten oli ohjelmassa huomisen pajapäivän suunnittelua, sekä kiitoskorttien tekemistä. Pajalla on nyt tulossa paristi "hyvän tahdon ele" - päivät, jolloin osoitetaan kiitollisuutta sekä hyväntahtoisuutta tekemällä jotain epäitsekkäitä juttuja. Nyt siis piti tehdä (tai sai tehdä) kortin / kirjeen jollekulle, jota haluaisi kiittää. Itse tunsin ensin vähän lievää ahdistusta tuosta korttihommasta: en tiennyt, ketä kiittää. Monia kyllä löysin, keiltä pyytää anteeksi, sen sijaan........ lisäksi mietin että kehtaanko nyt kenellekään antaa itsetekemääni korttia :D
Aloitin kortin tekemisen kuiten omaohjaajalleni Kimmolle. Silmäilin kartonkeja, ja ajattelin, että "nyt teen läpällä oikeen ällösöpön kortin!" - Ja siitä se ajatus sitten lähti, että tein pinkin kortin, jossa oli paljon vinoon aseteltuja, liimaklönttisiä paljetteja, sekä iso tervehdys "OOT PARSA". Sekä paljon erimuotoisia kiitoksen sanoja.
Sitten syttyikin lamppu pienen Katjan aivosoluissa ja muistinkin ihmisen, jota tahdoin kiittää!:
Sain sähköpostia, ja huomasin listalla alempana tältä ihmiseltä sähköpostin, joka on tullut joskus puolisen vuotta sitten. Tämä ihminen oli hyvin tärkeä osa elämääni lyhyen, mutta erittäin arvokkaan hetken verran. Hän on tavallaan elämässäni mukana edelleen, muttei niin suuressa määrin. Enemmän hän kulkee mukanani muistoissa. Kello alkoi olla jo paljon ja päivä miltei pulkassa, joten kiitoskortin tekoon oli melko vähän aikaa. Aloin sitten leikellä lehdistä erilaisia tekstinpätkiä, onneksi ne löytyivät nopeasti kuin tilauksesta. Tosin hötkyillessäni laitoin liikaa liimaa (taas) ja ne menivät hiukan ruttuun, mikä pisti ärsyttämään. Sitten tulikin se osio, missä piti kirjoittaa kiitoksensa.. jännä juttu, että minä, jota on haukuttu verbaalisesti lahjakkaaksi, menin erittäin lukkoon siinä, kun piti kirjoittaa niitä sanoja. Mutta päätin vain antaa mennä, ja sieltähän sitä tuli. Aika syvää kiitosta. Tunsin että alkaa itkettää ja ei aikaakaan, kun jo kyyneleet valui poskilla hiljaa ja niitä yritin huomaamattomasti pyyhkiä pois silmiltä.
Kyllähän kaikki sit näki, mutta ehkä hyväkin? On meillä jääprinsessoillakin tunteet, ja osaan minäkin ikävöidä, aika syvästikin.
Mietin, että olisin mennyt viemään kirjeen itse postituksen sijaan, koska en tiedä hänen kesämenoistaan ja töistään, että saako hän kirjeensä nyt loppukuusta vaiko myöhemmin. Kiitoskirjeeseeni liitin myös yhteistyötahon muillekin ihmisille terveiset. Katsoin korttia ja totesin mielessäni, että ei kaikelle sille mistä olen kiitollinen, löydy sanoja. Vaikka olisin miten ison kortin saanut, olisin vain todennäköisimmin alkanut toistaa itseäni kiitellessäni.
Mutta muistan kyllä sen, miten tärkeää oli kun oli joku joka tuki isoissa asioissa. Suurissa muutoksissa sekä minussa itsessäni että ympärilläni. Kun on ihminen joka uskoo sinuun, kun sinä et usko itse, kun et näe mitään syytä missään oli joku, jolta sai syitä roppakaupalla. Rohkeutta. Tsemppiä ja tukea, merkityksellisiä sanoja. Joku joka antoi paljon pyyteettömästi. Kunpa kaikki saisivat kokea samanlaisen avun kuin häneltä sain. Samanlaisen ihmisen.. Tässä meinaa nytkin poru tulla... :DD
mutta sillä on oikeasti merkitystä kun joku auttaa, hän oli avuksi enemmän kuin kukaan koskaan ennen häntä. En osaa sanoa tietääkö hän edes miten paljon hän on eteeni tehnyt. Harmittelen usein että yhteistyömme päättyi, mutta onneksi tiedän että yhteydenpito ei lopu siihen. Hän on olemassa, kaukana mutta lähellä. Onneksi ainakin toistaiseksi samassa kaupungissa.
Häntä on kiittäminen siitä että olen tässä, edelleen, ja että elämäni on muuttunut paremmaksi kuin esimerkiksi hänet tavatessani, vuoden 2010 alkupuolella kun monilla kareilla seilannut laivani ankkuroitui hänen luokseen. Ihminen, joka osasi käsitellä minua oikein. Rautakoura verhottuna silkkihansikkaaseen. Jämpti, mutta silti sydämellinen ihminen. Osaan ihmisenä olla melko vaikea, ja tiedän sen erittäin hyvin itsekin. Osaan olla vittumainen, jäätävä, joskus jopa hermojaraastava. Tämä ihminen oli se minun metsäni silloin kun sinne huutelin, ja se kaiku tuli sieltä voimakkaana takaisin. Ei antanut periksi kanssani vaikka itse olin luovuttamassa asioissa melkein koko ajan, pelkuruuttani nähdä asioita, ja niinsanotusti "astua taistelukentille". Enkä minä unohda sitä. Kannan sitä kiitollisena mukanani.
Nyyhkyttäminen vähemmälle, ja tässäpä kuva jolle hihitin tänään kun kirjauduin sisään Bloggeriin:
.jpg)
Höhöhöö, seitan! ^^ ( :D )
Huomenna on myös kauan odotettu hetki pajalla: LÖHÖTÄÄN JA LEFFAILLAAN KOKO PÄIVÄ! Koska perjantaina on Juhannus, sen kunniaksi ohjaajat päätti että saadaan päättää huomisen ohjelma sekä murkinat. Aamu alkaa juhlavasti brunssityyppisellä aamupalalla, ja sen jälkeen katsotaan näytelmäprojektin innoittamana "Pieni Merenneito". Sen jälkeen lounaalle, ja päivä päättyy herkutteluun (muistaakseni omenapiirakalla). Siitä on hyvä lähteä viikonloppua viettämään. Himottaa jo nyt se aamupala (nimi. "Ruokaa, ei aseita '89). Viikonlopulle onkin sitten luvassa grillailua, valkoviiniä ja paljon ihmisiä.
Hyviä loppuiltoja kaikille 8)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti